Valoa tunnelissa

Ensimmäinen aamu hetkeen kun kipu ei ole päällimmäisenä asiana mielessä herätessä. Olo on huikean helpottunut ja keveä. Kävin eilen naprapaatilla ja vihdoin tuntuu että paraneminen on alkanut. Käynnin jälkeen olin hämmentynyt siitä miten naprapaatti voi paikallistaa ongelman ensimmäisellä kerralla näkemättä mitään magneettikuvia, kun taas pitkän koulutuksen saanut ja kauan toimeaan harjoittanut ortopedi ei magneettikuvien kanssakaan pystynyt antamaan mitään vastauksia tai hoito-ohjeita.

Suurin ero oli mielestäni palpoimisessa. Ortopedi katsoi kyllä ryhdin, mutta ei selän liikkuvuutta, katsoi lonkan liikeradan mutta ei voimatasoja. Ortopedi ei myöskään juurikaan malttanut kysellä taustoja tai historiaa. Lääkäriltä sain siis vain lähetteen jatkotutkimuksiin jotka minusta tuntui vain turhalta varmistelulta. Naprapaatti osasi taas paikallistaa mistä ongelmia pitää käydä purkamaan ja pääsimme aloittamaan hoidon heti. Keho on tosin melkoisessa krampissa joten voimasta hoitoa ei voinut ekalla kerralla tehdä, mutta muutama lukko saatiin selästä jo napsautettua auki.

Henkisesti oli iso asia kun joku sanoi että vaivoihin on hoito. Lääkärireissujen jälkeen olin aina vaan epätoivoisempi kun mitään ratkaisua ei mistään tullut. Eli tämä taas todisti sitä että kyllä näillä luontaislääketieteen hoidoilla on oma paikkansa ja yhteistyötä koululääketieteen kanssa pitäisi pystyä tiivistämään. Ortopedihän ei sanallakaan maininnut että nikamakäsittelystä voisi olla apua, ainoa konsti on burana.

Olin itse pohtinut että olisikohan näiden kipujen takana, tämä mun viime vuosien muutosprosessi. Varmuuttahan siihen ei koskaan saada, mutta useampi kehonhuollon ammattilainen on myöntänyt että se on hyvin mahdollista. Mullahan on ollut teini-iästä saakka melko kumara ryhti. Nyt viime vuosina olen yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota ja oikaissut ryhtiä aina kun olen huomannut painuneeni kasaan. Myös kehon painopiste on muuttunut jonkin verran kun selkään on saatu taottua vähän lisää massaa. Tämä on sitten voinutkin painaa nikamia, jotka ovat olleet muutenkin taipuvaisia liikkumaan pois paikoiltaan, lukkoon. Tämähän on spekulaatiota, mutta itse olisin taipuvainen uskomaan tähän.

Tässä yksi vertailu muutoksesta. Ei ehkä vaatteet päällä näytä kovin dramaattiselta, mutta yläselän kyfoosi on selvästi pienentynyt ja olkapäät siirtyneet taaksepäin. Treenatessahan tämä on todella hyvä ja liikkeet kohdistuu paremmin sinne minne pitääkin.

Nyt henki kulkee jo paremmin vaikka syvään hengittäessä sattuu edelleen. Se että kivut alkoi vaikeuttaa hengittämistä, tuntui pelottavalta. Olen valitettavasti joutunut jo aika nuorena näkemään kuinka selkäkipuina alkanut sairaus päättyi siihen pahimpaan ja lopullisimpaan päätökseen. Tämä kokemus toi pintaan monia surullisia muistoja. Vaikka tiedän että asoiden mille ei voi mitään murehtiminen etukäteen on typerää, niin se on niin tiukassa taakankantajan luonteessani että olen välillä sen edessä voimaton. On ollut vaikeaa ylläpitää positiivista mieltä kun välillä olo on ollut pakokauhuinen ja itkuinen. Teennäiseen positiivisuuteen en pysty, enkä näe siihen tarvetta. Tottakai toivo ja iloitseminen niistä asioista mitkä ovat hyvin auttaa aina jaksamaan, mutta se ei auta että patoaa kaiken paskan sisälleen. Ihmeellisesti ne huonot fiilikset keksii sitten jonkun tavan purkautua ennemmin tai myöhemmin. Joskus on hyvä märistä ja tirauttaa itkut, ja mikä sen upeampaa jos on olkapää mitä vasten itkeä. Olen aidosti onnellinen mun ystävistä ja perheestä jotka ovat valittamatta jaksaneet mun märehtimistä ja vatvomista. Missäköhän mä olisin ilman teitä... <3

Ihanaa hiihtolomaa niille jotka siitä saavat ensi viikolla nauttia ja kaikille muuten vaan mahtavaa viikonloppua! Mä ainakin nautin nyt tästä olotilasta täysillä!